Seinäjokea ja Uppaa 1500-luvulta 1600-luvun alkuvuosikymmenille

Pohjanmaalla verotuksen toimitti Mustasaaressa Korsholman linnassa asunut vouti. Verot jakaantuivat pääsääntöisesti kahteen luokkaan. Kruunua varten perittiin pääveroa eli vuotuisveroa. Kymmenysvero kerättiin kirkollisiin tarpeisiin, tosin osa niistäkin meni kruunulle.

Ensimmäinen veroluettelo Ilmajoelta voudintileissä on vuodelta 1546. Veroluettelot tarkentuvat vuosien myötä, jo vuoden 1557 veroluetteloihin on osittain kirjattu kylien nimet. Veroluetteloita läpikäymällä rakentuu kuva kylistä, taloista, veronmaksajista sekä siitä millaisia veroja 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa maksettiin. Sukulaisuussuhteita veroluetteloihin ei ole kirjattu. Voudintilit päättyvät vuoteen 1634. Seuraavasta vuodesta alkavat läänintilit.

Seinäjoen kylä

Vuoden 1546 kymmenysveroluettelossa kirjausjärjestys etenee Peltoniemenkylästä Kurikkaan. Kurikkalaisten jälkeen on kirjattu veronmaksajat Clem_et P_sson, Mattes ionss_ ja Morthen benttss_. Seuraavien vuosien veroluetteloissa näiden nimien kirjauspaikaksi vakiintui kirjausjärjestyksestä riippuen joko veroluetteloiden alku- tai loppupuoli. Kyseessä olivat seinäjokisten talojen isännät Klemetti Pietarinpoika, Matti Juhonpoika ja Martti Pentinpoika.

Milloin asutus Seinäjoella sai alkunsa, tai mistä ensimmäiset asujat tulivat, ei veroluetteloista ilmene. Vuoden 1556 veroluettelon mukaan viljelysmaan keskiarvo ilmajokisilla taloilla oli 2 punnanmaata. Seinäjoen kylässä Klemetillä oli tuolloin peltoa 3 punnanmaata 2 karpionmaata, Matilla 2 punnanmaata 3 karpionmaata ja Martilla 2 punnanmaata. Vuonna 1566 Klemetillä oli talossaan 14 ”nokkaa” (verotettavaa henkilöä) ja 7 lehmää, Matilla 16 ”nokkaa” ja 10 lehmää, Martilla 7 ”nokkaa” ja 16 lehmää. Pitäjän keskiarvo oli 6,9 ”nokkaa” ja 6,5 lehmää talossa.

Seinäjoen kylä on kirjattu 1570- ja 1580-luvuilla kymmenysveroluetteloissa muutamina vuosina Koskenalan kylänä.

Isäntiä vai veronmaksajia?

Veroluettelojen kirjauksista ilmenee veronmaksajan nimi ja veron määrä. Kuka oli talon isäntä, siihen ne eivät välttämättä anna oikeaa vastausta. Pitkään taloaan isännöinyt kirjattiin kymmeniä vuosia sekä vuotuis- että kymmenysveroluetteloihin, sitten enää vain vuotuisveroluetteloihin ja kymmenysveroluetteloissa näkyi jo uuden veronmaksajan nimi.

Pitäjänhistorioiden oheen tehdyissä isäntä- eli talohaltijaluetteloissa käytetään yleensä isännyyden vaihtumisen ajankohtana sitä vuotta jolloin kymmenysverojen maksajan nimi vaihtuu. Perusteena lienee se, että kymmenysveroluettelot teki pitäjän pappi, jolla oli vuotuisveroluettelojen laatijaa parempi tietämys seurakuntansa tapahtumista. Vuotuisveroluettelojen eli maakirjojen kirjauksia pidetään ajastaan jälkeenjääneinä. Ajatellaan, että usein jo aikoja sitten kuollut isäntä kirjattiin edelleen virheellisesti talonsa isännäksi. Maakirjojen kirjauksien arvellaan myös syntyneen siten, että edellisen vuoden maakirjasta kopioitiin veronmaksajien nimet ja kirjaukset täydennettiin verojen määrällä. Verojen maksajan nimellä ei olisi ollut merkitystä, vain sillä että verot saatiin perittyä. Kirjaus maakirjassa saattaa toki olla oikeinkin, kuten nykyäänkin talo ja omaisuus säilyy jakamattoman kuolinpesän (entisen isännän) nimissä siihen asti kunnes omaisuus jaetaan ja jako vahvistetaan tuomiokunnassa. Ellei kuolinpesän jakoa toimitettu ja vahvistettu maakirjan pitäjä ei myöskään voinut muuttaa kirjauksiinsa uuden isännän nimeä.

1600- ja 1700-luvun käräjäpöytäkirjoista voi myös monesti todeta sen, että käräjillä isännyyden vaihdos vahvistettiin (entinen isäntä luovutti talonsa hallintaoikeuden uudelle) vasta vuosia sen jälkeen, kun uusi ”isäntä” oli jo ensimmäistä kertaa huolehtinut talon verojen maksusta.

Veroluetteloista tarkat isännyysvuodet eivät selviä, ne vaatisivat varmennuksen tuomiokirjoista, joita ei kuitenkaan 1500-luvulta ole kirjattu tai säilynyt.

Seinäjoen talot ja isännät

Koska Etelä-Pohjanmaalla ei kuitenkaan niin pientä ja velkaista taloa olekaan etteikö sillä olisi isäntää, on seuraavassa selvityksessäkin käytetty veronmaksajasta isäntä-titteliä. Milloin vuotuis- ja kymmenysverojen maksajana oli eri henkilö, on isännäksi esitetty muutamin poikkeuksin kymmenysveroluettelojen mukainen verojen maksaja. Esitettyjä isännyysvuosia tulee pitää vain suuntaa antavina. Lähteinä selvitykseen ovat olleet vuosien 1546–1634 Pohjanmaan voudintilien niteet 4534a–4970 mikrofilmeiltä ES 817–ES 853.

Talojen nimiä vuoteen 1634 mennessä ei veroluetteloihin ole kirjattu. Talot on nimetty seuraamalla 1600-luvun tapahtumia vuosisadan puolivälin veroluettelojen, Pohjanmaan rykmentin ruotu- ja väenottoluettelojen sekä Ilmajoen kirkonkirjojen kirjausten perusteella. Merkittävänä apuna ovat olleet Markku Pihlajaniemen käännökset Ilmajoen käräjäpöytäkirjoista 1600-luvulta, kiitos Markulle niistä, kuten myös avusta vanhempien veroluettelojen tekstien tulkinnoissa.

Läänintilien perusteella tehty SAY (Suomen asutuksen yleisluettelo) näyttäisi Seinäjoen osalta olevan virheellinen, joten sitä ei voi pitää luotettavana lähteenä 1600-luvun tapahtumien tutkimiseksi.

Jouppi / Jouppila

- Klemetti Pietarinpoika, isäntä vuoteen 1566.

Talo jaettiin Erkki Klemetinpojan ja Jaakko Klemetinpojan kesken. Kumpi jatkoi päätilalla ja kumpi perusti uuden talon, ei veroluetteloista selviä.

Jouppi

- Erkki Klemetinpoika, isäntä 1567–1602.

- Jaakko Erkinpoika, isäntä vuodesta 1603. Vuonna 1613 kymmenysverojen maksajaksi on kirjattu Yrjänä Erkinpoika.

Vuoden 1608 maantarkastuksessa talo määriteltiin 1 manttaalin taloksi.

Vuosisadan loppuun mennessä Jaakko Erkinpoikaa isäntinä seurasivat 1630-luvulta lähtien Matti Jaakonpoika ja hänen jälkeensä Lauri Matinpoika. Talossa pidettiin myös kievaria ja hoidettiin postin kuljettamista.

Jouppila

- Jaakko Klemetinpoika, isäntä 1567–1598.

- Yrjänä Jaakonpoika, isäntä vuodesta 1599. Vuoden 1604 vuotuisveroluetteloon on kirjattu Yrjänä Erkinpoika, kyseessä on ehkä kirjurin virhe patronyymin kohdalla. Vuonna 1610 kymmenysverojen maksajaksi ja vuoden 1611 henkilöveroluettelon isännäksi on kirjattu Jaakko Yrjänänpoika.

Vuosina 1603–1605 talo kirjattiin autioksi (veronmaksukyvyttömäksi). Vuoden 1608 maantarkastuksessa talo määriteltiin ¾ manttaalin taloksi.

Vuosisadan loppuun mennessä Yrjänä Jaakonpoikaa isäntinä seurasivat 1630-luvulta lähtien Kreko Yrjänänpoika ja hänen jälkeensä Mikki Krekonpoika.

Marttila

- Martti Pentinpoika, isäntä vuoteen 1569, maksoi kymmenysveron vielä vuonna 1572. Vuoden 1556 kymmenysverojen maksajaksi on kirjattu Pentti, isän nimen tulkinta tuottaa vaikeuksia, ehkä Maunonpoika (Bengt Man_ eli Mansson?).

Osa vuoden 1556 kymmenysveroluettelosta

Vuoden 1556 kymmenysveroluettelon alku, seinäjokiset veronmaksajat ja näiden maksamat ruis- ja ohrakymmenykset. Lähde VA 4575: 35.

Martti Pentinpoikaa on tutkimuksissa soviteltu Pentti Laurinpoika Peltoniemen pojaksi. Armas Luukko arvelee Etelä-Pohjanmaan historiassa sukulaisuussuhteeseen viittaavan mm. kirjausten vuoden 1565 maakirjassa. Kyseisessä maakirjassa verotettavien luettelo alkaa alavutelaisilla veronmaksajilla, sitten edetään Ilmajoen itärantaa Nikkolankylästä Kurikkaan, sitten Jalasjärvelle ja takaisin joen länsirantaa Kurikasta Peltoniemeen, jonka jälkeen on kirjattu Seinäjoen kylä.

Seinäjokisten jälkeen on kirjattu vielä Hirvijärvi sekä yksi nurmolainen veronmaksaja. Pentti ja Matti Pentinpoikien Peltoniemestä sekä Martti Pentinpojan Seinäjoelta esiintyminen kirjauksissa peräkkäin on vain ”normaalin” kirjausjärjestyksen tulos, sukulaisuussuhteeseen ne eivät viittaa.

- Matti Martinpoika, isäntä 1570–1598.

Martti Martinpoika on kirjattu isännäksi vuosien 1580–1582 vuotuisveroluetteloihin, kymmenysveroluetteloihin puolestaan on kirjattu vuonna 1580 Matti Matinpoika ja 1581–1582 Matti Martinpoika.

- Prusi Matinpoika, isäntä 1599–1632.

- Tuomas Prusinpoika, isäntä vuodesta 1633.

Vuosina 1603–1606 talo kirjattiin autioksi (veronmaksukyvyttömäksi). Vuoden 1608 maantarkastuksessa talo määriteltiin 1 manttaalin taloksi.

Vuosisadan loppuun mennessä Tuomas Prusinpoikaa isäntinä seurasivat Olli Tapaninpoika, Matti Prusinpoika, Knuutti Matinpoika ja hänen jälkeensä Matti Knuutinpoika. Matti Knuutinpojan isännyyden aikana talo jaettiin, Matti jatkoi Ala-Marttilan isäntänä Sipi Knuutinpojan aloittaessa Yli-Marttilan isäntänä.

Uppa

- Matti Juhonpoika, isäntä vuoteen 1566.

- Olli Matinpoika, isäntä 1567-1598.

- Marketta-leski ja Nisius (Dionysis) Matinpoika maksoivat kymmenysverot 1599.

- Erkki Niileksenpoika, isäntä vuodesta 1600.

Vuoden 1608 maantarkastuksessa talo määriteltiin 1 manttaalin taloksi. Erkki Niileksenpoika kirjattiin veroluetteloihin seuraavasti:

- vuotuisveroluetteloihin vuosina 1600–1608, 1612–1616, 1620, 1622–1623 ja viimeisen kerran vuonna 1625. Vuosien 1609–1611, 1621 ja 1624 luettelot eivät ole säilyneet.

- kymmenysveroluetteloihin vuosina 1600–1610. Vuoden 1610 verotus koski edellisen vuoden satoa.

Myös vuoden 1614 drabanttien luettelossa on Erkki Niileksenpojan nimi.

Raakel-leski kirjattiin henkilöveroluetteloihin vuosilta 1609–1611, hän maksoi myös vuoden 1611 kymmenysverot. Vuoden 1612 kymmenysveroluettelo ei ole säilynyt.

Tuomas Rasmuksenpoika kirjattiin veroluetteloihin seuraavasti:

- vuotuisveroluetteloihin vuosina 1617–1619.

- kymmenysveroluetteloihin (säilyneisiin) vuosina 1613–1629.

- karjavarallisuusluetteloihin vuosina 1626, 1627, 1630.

- myllytulliluetteloihin vuosina 1625, 1626 ja 1629.

- vuotuisveroluetteloihin eli maakirjoihin alkaen vuodesta 1631.

Tuomas kirjattiin myös vuoden 1615 drabanttien luetteloon sekä vuonna 1621 edellisvuoden hallatuhojen tutkintaluetteloon.

Pohjanmaan rykmentin ruotu- ja väenottoluetteloihin puolestaan talosta kirjattiin 13.4.1627 isännäksi 50-vuotias Tuomas Rasmuksenpoika sekä tämän 20-vuotias "poika" Jaakko Erkinpoika.

Seuraavassa 9.3.1629 päivätyssä, sekä sen jälkeen tehdyissä luetteloissa, isännäksi on kirjattu Jaakko Erkinpoika.

Mikä olisi sitten se ”oikea tieto” talon tapahtumista ja sitä vuosina 1609–1625 isännöineistä, siihen eivät luettelot yksinkertaisesti anna varmaa vastausta. Eri luetteloja vertailemalla, ja olettamalla, ettei Erkki Niileksenpojan kirjauksilla vuoden 1614 drabanttien luettelossa sekä vuosien 1612–1616, 1620, 1622–1623 ja 1625 vuotuisveroluetteloissa tarkoitettaisi kirjaimellisesti Erkkiä itseään, vaan hänen aikaisemmin isännöimäänsä taloa, voinee tapahtumien kulkua pitää seuraavan järjestyksen mukaisena:

Erkki Niileksenpoika kuoli vuonna 1609.

Raakel-leski isännöi taloa vuosina 1610–1611.

Tuomas Rasmuksenpoika, joka joko avioitui Raakel-lesken kanssa tai tuli holhoojaksi Erkki Niileksenpojan lapselle (lapsille?), isäntä 1612–1628.

Jaakko Erkinpoika, ehkä Erkki Niileksenpojan ja Raakelin poika, isäntä vuodesta 1629 lähtien (Pohjanmaan rykmentin ruotu- ja väenottoluettelojen mukaan). Vuosisadan loppuun mennessä Jaakko Erkinpoikaa isäntinä seurasivat poika Tuomas Jaakonpoika ja hänen jälkeensä pojanpoika Matti Tuomaanpoika.

Ryttare Erkki Niileksenpoika

Nuijasodan jälkeen kaikki oli toisin, toisaalta mikään ei ollut muuttunut. Kruunu tarvitsi yhä veronsa, sotilaansa, ratsumiehensä ja ratsumiesten varustajat. Ratsusotilaan varustanut talo sai vapautuksen vuosittaisista veroista ja maksuista, kuten ennen nuijasotaakin.

Tuomas Matinpoika Peltoniemestä, joka oli pitänyt ratsumiestä Antti Laurinpojan lipustossa jo ennen nuijasotaa, varusti ratsumiehen vuodesta 1598 lähtien samaan lipustoon. Seuraava ratsumiehen varustanut oli Hannu Martinpoika Havuselasta vuonna 1600. Hannu kohosi myöhemmin ratsumestariksi johtaen omaa lipustoaan.

Kolmantena ilmajokisena ratsumiehen varusti Erkki Niileksenpoika Seinäjoen kylästä. Erkki Niileksenpoika on kirjattu ratsumiehen varustajaksi jo heitä koskevaan luetteloon vuodelta 1602. Erkki Niileksenpojan saama verovapauskirja ratsumiehen varustamisesta on päivätty 11.3.1603. Saman vuoden vuotuisveroluetteloon hänet on kirjattu ryttareksi, ratsumiehen varustaneen talon isännäksi. Erkki Niileksenpoika ei halunnut tai ei kyennyt ratsumiehen kuin muutaman vuoden ajan. Viimeisen kerran ratsumiehen varustajaksi hänet kirjattiin vuoden 1605 vuotuisveroluetteloon.

Erkki Niileksenpojan verovapauskirja vuodelta 1603

Ruotsin valtionhoitaja herra Carl myöntää vapautuksen vuosittaisista veroista ja maksuista Erkki Niileksenpojalle Ilmajoen Seinäjoen kylästä, koska tämä on varustanut ratsumiehen Lindved Classonin lipustoon. Lähde VA 4826: 56.

Osa vuoden 1603 vuotuisveroluettelosta, Ilmajoen Seinäjoen kylä

Ryttare Erich Nilsonn, peltoa 30 panninalaa, 2 ”nokkaa” ja 4 lehmää.

Öde (veronmaksukyvytön) Jörenn Jacobsonn, peltoa 23 panninalaa, 2 ”nokkaa”, 2 lehmää.

Erich Clemettsonn, peltoa 25 panninalaa, 2 ”nokkaa”, 4 lehmää.

Öde Brusius Mattsonn, peltoa 28 panninalaa, 0 ”nokkaa”, 0 lehmää.

Lähde: VA 4830: 22.

Ratsumiehet ja drabantit

Kirjallisuudessa ja keskusteluissa kerrotaan usein isäntien olleen itse ratsumiehinä, koska kirjaimellisesti veroluetteloita ja sanakirjoja tulkitenhan ryttare tarkoittaa ratsumiestä tai ratsastajaa.

Mutta on myös isäntiä ja ryttareita joiden on vaikea kuvitella itse olleen ratsumiehenä talonsa puolesta. Esimerkkinä vaikkapa ilmajokinen Pentti Antinpoika Kiikka, joka isännöi taloaan vuosina 1553–1612. Ryttareksi hänet kirjattiin vuosina 1603–1610, drabantiksi vielä 1614. Ottaakseen talon isännyyden vuonna 1553 Pentin oli täytynyt syntyä viimeistään 1530-luvun alkuvuosina. Taloaan isännöinyt 80-vuotias vielä jotenkin on ymmärrettävissä, mutta 80-vuotias ratsumies taisi kyllä vihollisessa herättää jotakin muuta kuin pelkoa ja kauhua.

Eli ainakin Pentin kohdalla liian tiukasta luetteloiden ja sanakirjojen tulkinnasta lienee syytä luopua. Miten sitten muut ryttare-isännät, itse vai palkkamiehet ratsumiehinä, siihen eivät veroluettelot anna varmuutta.

Drabantin kerrotaan kirjallisuudessa, sanakirjoja myötäillen, tarkoittaneen ”kuninkaan henkivartijaa”. Olivatko nuo vuosien 1614–1615 veroluetteloihin kirjatut ilmajokiset ja muut eteläpohjalaiset drabantit sitten todella kirjaimellisesti ottaen kuninkaan henkivartijoita?

Hannu Martinpojan eteläpohjalaisista koostunut ratsulipusto lopetettiin vuonna 1613. Lopettamisen syyksi kertoo Arvi Korhonen Hakkapeliittain historia I:ssä: ”miehet olivat kuitenkin olleet palveluskelvottomia, sillä ratsumiehiksi oli pantu poikia, hevoset olivat olleet huonoja sekä ratsumiehet vailla suojavarusteita ja miekkoja”. Tuota taustaa vastaan on vaikea kuvitellapohjalaisten vuodessa muuttuneen niin miehien, taistelutaitojen, hevosten kuin aseitten ja muun varustuksen suhteen siten, että Kustaa II Aadolf heidät kelpuutti henkivartijoikseen.

Drabantti-kirjausta talon kohdalla voineekin pitää pikemminkin ratsumiehen varustamista tarkoittavana (vrt. aikaisempi kirjaus ryttare), kuin talon isännän toimimista kuninkaan henkivartijana.

Tapio Piirto