karttalehden_otsikko.jpg

”Kartta Pajuluoman verotalon N:o 13 kaikista tiluksista Seinäjoen kylässä ja kappelissa, Ilmajoen pitäjää ja kihlakuntaa ja Vaasan lääniä. Tilukset mitannut osakasjakoa varten vuonna 1895 varamaanmittari Oskar Savander.” Tässä kohtaa Pajuluoman tilasta oli myyty jo perustetulle Seinäjoen seurakunnalle pappilaa ja kanttorilaa varten 196 ha. Pappilasta käytettiin nyt nimeä Pajuluoma (0,0833 manttaalia), alkuperäinen tila oli Ala-Pajuluoma (0,0417) ja Pajuluoman tyttären perheelle lohkottu osa oli Yli-Pajuluoma (0,0417). Jokaisen palstaluvuksi tuli 5.

Vanhat kartat

Varsin montaa sukututkijaa kiinnostavat kartat ja niissä oman suvun tilukset: missä ne ovat olleet ja kuinka suuria ne ovat olleet. Heikki Rantatuvan kirja Chartographia Ostrobothnica – Pohjanmaa vanhoissa kartoissa (ISBN-13: 978-952-5496-31-4) antaa monipuolisen kuvan vanhoista kartoista, maanmittauksen historiasta ja karttamerkeistä.

Kirjaa luettuani kiinnostuin kartoista niin paljon, että hankin itselleni isoisäni isoäidin kotitilan Pajuluoman vanhan kartan vuodelta 1895. Tilasin kartan sukumessuilla. On ollut varsin hauskaa yrittää verrata kartan merkintöjä nykyään olemassa oleviin teihin ja rakennuksiin. Sukuseuran hallituksen kokouksessakin olimme kontallaan lattialla karttaa tutkimassa, sillä se on varsin iso kooltaan. Se on toista metriä pitkä, sillä Pajuluoman tila on ollut pitkänomainen malliltaan. Päätalo on ollut Törnävällä nykyisen Törnäväntien varressa, mutta tila on jatkunut aina Ämmälänkylään saakka Pajuluoman vartta seuraillen.

Pajuluoman tilan raivauksen aloitti Iisakki Jaakonpoika Uppa (s. 1727). Aluksi hän muutti kotoaan vaimonsa Anna Taavetintytär Swarvarin kanssa Ilmajoen Ilkkaan 1756, sieltä Herralan Toukan torppaan torppareiksi. Noin vuonna 1767 he palasivat Seinäjoelle ja perustivat Pajuluoman uudistalon. Tila sai numerokseen Seinäjoen talon nro 13.

kartta_paatilan_kohdalta.jpg

Pajuluoma tila rajautui koillisessa Hallilan tilaan ja lännessä Marttilan maihin tilan pohjoispäässä, missä tilan asuin-rakennukset olivat. Etelä-puolella oli Satamon tilan maita. Leveämpi ”joki” on Pajuluoma ja kapeampi isoa laskuojaa kuvaava Vehkaluoma.

Vehkaluoma yhtyy Pajuluomaan lähellä nykyistä Vuoritietä. Sen näkee menevän edelleenkin Pappilantien poikki kerrostalon ja leikkikentän välistä ja Leppä-liiterintiellä rivitalojen välistä. Yläpäästä ”kärjen” katkaisee nykyinen Törnäväntie ja kartassa lukeekin tien yläpuolella, että se menee Seinäjoen asemalle.

Törnäväntien varressa vaalean-punaisella pohjalla olevat ovat Pajuluoma pohjoisempana ja Pajuluoman vävyn Matti Ahlbergin (myöh. Leppälä) talo etelämpänä. Talo on edelleen paikoillaan ja sen takaa kiemurtelee Leppäliiterintie kuten jo kartassakin. Keskemmällä oleva vaaleanpunainen alue on pappila. Punainen paksuhko viiva on tilan jakoraja. Siitä näkee selvästi, miten tila jakautui pohjoispäässä Pajuluomalle, vävy-Ahlbergille ja pappilalle. Tilan ”Kotopalstaksi” on merkitty nykyisen Pajuluoman asuntoalueen seutu Hallilanvuoren eteläpuolella.

Karttoja on alettu valmistamaan paitsi ohjeeksi kulkijoille, myös – yllätys, yllätys – verottajaa varten. Jo 1500-luvulla tuli tavaksi merkitä talojen veroluvut erilliseen maakirjaan. Verolukujen perusteena olivat pelto- ja niittyalat ja ne arvioitiin kylvö- ja satomäärien perusteella. Kuitenkaan varsinaista karttaa tiluksista ei tehty tässä vaiheessa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, mutta ne poikkeukset liittyivät yleensä rajankäynteihin, eivät itse maan omistukseen.

Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla toimeenpantiin maanmittauksia Suomessa, erityisesti Pohjanmaalla. Luonteeltaan nämä olivat kuitenkin maantarkastuksia, varsinaisia karttoja ei vielä tehty. Vuodesta 1628 maanmittaustoimitukseen alkoi kuulumaan myös karttojen piirtäminen. Kuningas oli tutustunut Liivinmaan ja Puolan sodan aikana sikäläisiin karttoihin ja toi idean sieltä. Karttojen avulla oli helppo saada käsitys maan resursseista monessa mielessä. Maanmittausta alkoi organisoimaan Andreas Bureus, joka koulutti maanmittarioppilaita avukseen. Ensimmäisistä oppilaista lähetettiin Suomeen maanmittareiksi vuonna 1633 Olof Gangius ja Jonas Streng. Parikymmentä vuotta myöhemmin jo jokaisessa läänissä oli maanmittari.

Työmäärä oli valtava, kaikki oli aloitettava tyhjästä. Karttoja laadittiin sotilaalliseen, taloudelliseen ja yleiseen tarpeeseen. Vanhimmissa kartoissa taloudellinen puoli korostui eniten, mutta karttoja käytettiin apuna myös 30-vuotisessa sodassa, kun taloudellisin perustein arvioitiin sodankäynnin resursseja.

1600-luvun lopulle puhtaaksipiirretyt kartat lähetettiin Tukholmaan keskusarkistoon. Kaikkia maakunnallisia karttoja ei kuitenkaan sidottu suunnitelluiksi maakunnallisiksi karttakirjoiksi, vaan osa jäi irtonaisiksi karttalehdiksi. Mahdollisesti Suuri Pohjan sota sekoitti karttalähetykset ja osa Suomessa piirretyistä kartoista jäi irrallisiksi ja ne liitettiin vasta myöhemmin lääninsä ja pitäjänsä karttojen yhteyteen. Kun Ruotsi menetti Suomen Venäjälle vuonna 1809, palautettiin suomalaiset kartat Tukholmasta Suomeen. Nykyisin kartat ovat Kansallisarkistossa.

Karttatekniikkaa

Karttojen piirtäminen ei ollut helppoa metsäisessä, mäkisessä maastossa. Vanhoissa kartoissa parhaiten pitävätkin paikkansa peltoaukeilta tai muuten alavalla, tasaisella maalla tehdyt mittaukset. Kolmiomittaustekniikka yleistyi 1690-luvulla ja se oli käytössä aina 1950-luvun puoliväliin. Itsekin olen kiipeillyt vielä 70-luvulla lähiseudun puolilahoihin kolmiomittaustorneihin.

Ensimmäiset karttojen väritysohjeet annettiin 1636 ja ne olivat käytössä puoli vuosisataa. Tuon ajan kartoissa pellot olivat harmaalla, niityt vihreällä, suot keltaisella, aitaukset mustalla, järvet rajattiin sinisellä, joet ja purot tummansinisellä, rajat punaisella, metsät tummanvihreällä sekä kalliot valkoisella. Mitä ne värit oikeasti olivat, riippuivat sekä paperin laadusta että kartanpiirtäjän värivalikoimasta. Useimmiten hän sekoitti värit itse olemassa olevista tarvikkeista, joten tummuusasteet ja sävyt eroavat.

Edellä mainitun kauden jälkeen kartanpiirtäjät saivat värityksen suhteen vapauksia, kunnes taas 1690-luvulta määräyksiä tiukennettiin ja maanmittareiden oli noudatettava mallikartan muotoja ja värejä. Myös laajempia alueita alettiin värittää kokonaan eikä vain aluetta rajattu.

Vanhimpien karttojen merkit ovat yksinkertaisia ja selkeitä, eikä niitä tarvinnut pahemmin selitellä. Vielä 1600-luvun puolivälissä kartoissa saattoi kylää merkitä vain yhden talon kuva ja kirkko erottui kartoissa muista taloista kokonsa ja muotonsa puolesta. Usein väreistä selvisi mistä oli kysymys, vesi oli sinistä ja niityt vihreitä. Epäselvät kohteet nimettiin. Tuulimyllyistä, sahoista ja sellaisista piirrettiin selkeät, kuvaavat symbolit. Jos taloja oli paljon, ne numeroitiin ja karttaan liitettiin numeroiden selitysosa. Suurimmat mäet pyrittiin piirtämään, vedenjakaseudut piirrettiin vuorijonoina.

Suuri Pohjan sota ja isonvihan aika keskeytti maanmittaustoimen kokonaan, kunnes vuonna 1725 alettiin tarkemmin mittaamaan kylien piirirajoja ja pian käynnistettiin laaja hanke, jonka tarkoituksena oli kartoittaa Suomen vesistöt merisatamien yhteyteen. Vuonna 1735 maanmittarit saivat oikeuden tarkistaa ja kruunata mittoja ja painoja, mikä sivutoimi paransi maanmittareiden huonoa palkkatasoa.

1750-luvulla aloitettiin ensimmäiset isojakotoimitukset. Vuosisadan loppupuolella tehtiin laajoja maantieteellisiä pitäjäkartoituksia ja isojakotoimia jatkettiin. Näin syntyi varsin kattava koko Suomea koskeva kartta-aineisto.

Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle perustettiin päämaanmittauskonttori. Karttatuotanto monipuolistui entisestään ja kartat tarkentuivat.

karttamerkit.jpg

Värien merkitys ja merkkien selitys kuvassa olevassa järjestyksessä: Peltoa, Niittyä, Suoviljelys, Kangas vilje-lykseen kelpaava, Suo ja notkelma viljelykseen kelpaava, Rahka ja neva vilje-lykseen kelpaava, Kangas ainoastaan metsän kasvuun sopiva, Suo ja notkelma ainoastaan metsän kasvuun sopiva, Rahka ja neva ainoastaan metsän kasvuun sopiva, Louhos, Kallio, Tilan tontti rakennuksineen, Pitäjän raja, Tilan jakoraja, Nautintaraja, Aidassoita, Kiviaita, Yleinen maantie, Kyläntie, Polku, Viisikivinen pyykki, Nelikulmainen pyykki, Lehtimetsää, Havumetsää, Sekametsää, Pensaita.

 

Maanmittaus Pohjanmaalla

Ensimmäinen varsinainen Pohjanmaan maanmittari Claes Claesson sai valtakirjansa Oulun maakunnan maanmittariksi vuonna 1647. Hän aloitti kartoittamalla jo seuraavana vuonna Iin, Pudasjärven ja Taivalkosken. Hän oli kenraalikuvernööri Pietari Brahen ystävä ja kartoitti siksi myös Kajaanin vapaaherrakunnan tilukset, jotka kuuluivat Brahelle. Brahen vaikutuksesta Claesson teki myös runsaasti kaupunkimittauksia 1600-luvulla perustetuissa rannikkokaupungeissa.

Eteläisemmältä Pohjanmaalta Claesson laati vuonna 1649 Kokkolan ja Uudenkaarlepyyn uudistussuunnitelmat, sitten tulivat Kristiinankaupunki, Raahe ja 1652 Vaasa. Uudistuksilla pyrittiin muuttamaan kaupungit säännölliseen ruutukaavaan. Vuonna 1650 Claesson teki Laihian, Maalahden, Närpiön ja Lapväärtin yhteisen pitäjäkartoituksen. Samaan aikaan valmistui myös maakuntakartta. Siitä näkyy selkeästi asutuksen keskittyminen jokivarsiin. Kyrönjoella pellot ulottuivat nuolenkantaman päähän joesta.

Maanmittari Jonas Gedda aloitti toimintansa Pohjanmaalla 1689. Maanmittarit olivat saaneet uudet ohjeet tehdä tiluskarttoja, jotka tehtiin verotusta varten. Enää ei piirretty vain taloja ja peltoja, vaan laajemminkin kylän ja talon ympäristöä. Pohjanmaa oli tuohon aikaan vielä selkeästi uudisasutusaluetta ja siksi keskityttiin varsinkin uudistilojen mittamiseen veroluvun määräämistä varten. Kartoitukset olivat systemaattisia, niitä tehtiin pitäjittäin järjestelmällisesti, minkä huomaa karttojen vuosiluvuista. Kartoitusta näytettiin tekevän joka toinen vuosi ja joka toinen vuosi kartat piirrettiin puhtaaksi.

Geddan jälkeen Pohjanmaalla toimivat maanmittareina mm. Ulstadius, Lohm ja Uhmin. Uhmin tekemissä uudistilojen kartoissa on usein pieni kertomus talon perustajasta, joten nämä kartat ovat loistavia lähteitä talohistorioita tehtäessä.

1700-luvun alussa maanmittariksi nimitettiin Kristofer Mört. Uhmin laati noin 250 maakirjakarttaa, Mört noin 110. Vaikka karttoja tuntuu olevan paljon, eivät ne silti kattaneet kuin muutaman prosentin pitäjän alasta.

Komissiomaanmittarit

Ranskalainen retkikunta teki Tornionjokilaaksossa mittauksia maapallon muotoon liittyen ja se antoi innostuksen maantieteellisiin kartoituksiin. Ensimmäinen ranskalaisen retkikunnan inspiroima komissio aloitti toimintansa 1737. Se keskittyi aluksi itäiseen Suomeen. Vuonna 1748 perustettiin uusi mittauskomissio, jonka kunnianhimoinen päämäärä oli laatia kartat ja taloudelliset selitykset koko maasta, Suomen jokaisesta pitäjästä. Kartat laadittiin yhteneväisesti mittakaavaan 1:20000. Mittaukset aloitettiin jälleen itäisestä Suomesta, mutta vuosisadan puolivälistä alkaen maanmittareita siirrettiin Pohjanmaalle.

Komissiomaanmittareiden siirtäminen Pohjanmaalle varsinaisista maantieteellisistä mittauksista verollepanomittauksiin johti siihen, että maantieteelliset mittaukset  jäivät toisarvoisiksi. Myöhemmin kyseisistä kartoista saatiin kuitenkin tavanomaista tarkempia pitäjäkarttoja.

Toisen komission työ päättyi 1757, mutta jo 1756 perustettiin kolmas mittauskomissio, joka toimi vuoteen 1767 saakka. Uudenkin komission tarkoitus oli tehdä maantieteellisiä mittauksia, mutta käytännössä heidän aikansa meni isojaon suorittamisessa. Noin puolet tekivät maantieteellisiä mittauksia ja toiset puolet isojakotoimituksia.

karttalehti.jpg

Samalle karttalehdelle merkittiin myös tilan ulkopalstat, joita Pajuluomallakin oli mm. Ämmälänkylässä ja Ilmajoella. Esim. oikeassa reunassa oleva pitkulainen palsta on ”ulkometsäpalsta 3 kilom. päässä Kotopalstan talonpaikoilta”, keskellä oleva Sammakkolaakson palsta on ”11 ½ kilom. päässä Kotipalstan talonpaikoilta”ja sen alapuolella oleva Iso Saranpään palsta oli ”13 kilm. päässä Kotopalstan talonpaikoilta”.

Venäjän vallan aika

1700-luvun lopulla valmistuneen maakuntakartaston katsottiin pitkään kattavan maan karttatarpeet, mutta 1840-luvun alussa esittivät venäläiset sotajoukkojen topografit, että laadittaisiin uusi maantieteellinen kartasto. Taloudellisista syistä päätettiin käyttää pohjana Ruotsin vallan aikaisia karttoja ja täydentää niitä vuoden 1809 jälkeen kertyneillä geometrisillä kartoilla.

Isojakotoimitusten kartat pienennettiin ja liitettiin yhteen pitäjittäin. Kartattomat alueet jätettiin tyhjiksi myöhemmin tehtävää kartoitusta varten. Vaasan läänin kartastot tehtiin vuosina 1845-1853. Koska jokainen pitäjä oli omalla karttalehdellään, tuli toisista kartoista valtavan suuria, hankalakäyttöisiä, jopa 5 x 5 metrisiä karttoja, jotka säilytettiin rullina. Karttoja korjattiin 1890-luvulle asti paikkaamalla niin että maanjakotoimituksissa liimattiin korjattu karttakohta vanhan päälle. Paikoitellen saattoi olla kolme-neljäkin karttakerrosta.

Vasta 1940-luvulla päätettiin koko pitäjänkartasto muuttaa lehtijakoa vastaavaksi ja se valmistui vuosikymmenessä. Suurien karttojen leikkaus ja liimaaminen pohjapaperille ei aina aivan onnistunut ja karttoihin tuli pieniä epätarkkuuksia. Kartat ovat kuitenkin sukututkijalle hyvä ja mielenkiintoinen paikallishistorian lähde, josta näkyy asutus ja sen kehittyminen.

Maankohoaminen

Maankohoamisen vaikutukset varsinkin rannikolla ja saaristossa muuttavat maisemaa. Maa kohoaa noin metrin vuosisadassa. 1600-luvulta maa on kohonnut jo noin kolme metriä ja lisäksi Etelä-Pohjanmaalla myös ihmisten kädenjälki on muovannut maisemaa runsaasti. Jokien juoksu on hidastunut, järviä kuivunut tai kuivatettu, rakennettu oikaisu-uomia ja tulvavesialtaita. Siitä syystä karttoja on korjattava aika ajoin.

Merja Lamminkangas

 

viralliset_merkinnat.jpgTälle kartalle toimitettu Pajuluoman talon N:o 13 halkominen Seinäjoen kylässä ja kappelissa Ilmajoen pitäjätä hyväksytään maarekisteriin merkittäväksi. Nikolainkaupungissa 29 Marraskuuta 1898. P. J. Rinkinen, maanmittauksen tarkastelija.

Merkitty maarekisteriin Vaasan läänin maanmittaus-konttorissa 28 Joulukuuta 1898. Johan (?) Tarkka.